Minne menet, suomalainen urheilu ja liikunta?

Ensimmäisessä blogissamme Antti pohti vapaaehtoistyötä, ja sen merkitystä lasten ja nuorten liikunnassa. Tällä kertaa sohaistaan vähän sitä kekoa, josta lopulta muodostuu suomalaisen urheilun ja liikunnan toimintaympäristö.

Ensimmäisenä voisi lähteä pohtimaan sitä, mitä ylipäänsä on urheilu, ja miten se eroaa liikunnasta? Vai ovatko ne yksi ja sama asia? Entä mitä sitten on huippu-urheilu, ja mihin sitä loppujen lopuksi tarvitaan? Ilman sen suurempia tieteellisiä taustoituksia lähtisin kiteyttämään asiaa niin, että liikunta on mitä tahansa lihasvoimaa hyödyntävää tekemistä, johon ei välttämättä liity mitään ohjauksellista elementtiä. Kukaan ei ohjeista puussa kiipeilevää lasta kiipeämisen oikeista tekniikoista, tai kävelylenkkiä tekevää aikuista siitä, millainen askellus olisi tehokkain. Liikuntasuoritteiden toteuttaminen ei vaadi taustalle urheiluseuraa tai jotain muuta ulkopuolista toimijaa, mutta toisaalta näillä voi olla merkittävä rooli liikuntakipinän synnyttämisessä. Liikunnan ja urheilun raja on häilyvä, mutta yksi rajalla seisova aita on tavoitteellisuus.

Liikuntaa voi tehdä ilman sen suurempia tavoitteita, mutta urheilun puolelle siirryttäessä ne tulevat väistämättä mukaan. Aluksi tavoitteet liittyvät ehkä lajin spesifeihin teknisiin tai taktisiin ulottuvuuksiin ja lajin vaatimien taitojen oppimiseen, mutta pian rinnalle tulevat myös kilpailulliset tavoitteet. Kilpailuun liittyvää debattia käydään säännöllisesti eri foorumeissa – onko se hyvä vai huono asia, missä ikävaiheessa kilpailullisuutta pitäisi tuoda mukaan, miten kilpailu vaikuttaa lapsen kehitykseen – teemoja on useita. Realismi ja fakta on kuitenkin se, että kilpailu on oleellinen osa urheilua, ja kilpailu oikein toteutettuna ja johdettuna tukee sitä, että opimme nauttimaan onnistumisista, ja sietämään epäonnistumisia. Tästä päästään sitten siihen huippu-urheiluun.

Suomen Urheiluliiton valmennuksen ja koulutuksen johtaja Jarkko Finni avasi joulukuun alussa keskustelua lasten huippu-urheilusta ja sen järjettömyydestä. Kolumni ja siitä seurannut HS:n artikkeli oli erittäin osuva, ja mielestäni käsitettä ”lasten huippu-urheilu” ei tulisi edes olla olemassa. Lähtisin itse siitä, että lapsille on tarjolla liikuntaa, nuorille urheilua ja huippu-urheilu tulee mukaan siinä vaiheessa, kun lähestytään täysi-ikäisyyttä ja on realistista odottaa, että urheilua voidaan toteuttaa ammattimaisesti. Ammattimaisuus muodostuu urheilijasta itsestään, harjoittelun olosuhteista, valmennuksesta ja rahoituksesta, ja ammattimaisuus on mielestäni se, mikä erottaa urheilun ja huippu-urheilun – ei niinkään kilpailu tai kilpailullisuus. Toki asia ei ole näin mustavalkoinen, sillä esimerkiksi lajien kilpailujärjestelmät voivat osaltaan tuoda – tahtomattaan – huippu-urheilun piirteitä myös lasten ja nuorten urheiluun. Onko järkevää, että 12-vuotiaat ja tätä nuoremmat reissaavat ympäri Suomen kilpailemassa omassa lajissaan, ja kenen etua tämä palvelee? Tätä pohtimaan onkin nyt perustettu joukkuelajien työryhmä, jonka tavoitteena on laatia pelisäännöt – yhteiset suositukset – lasten urheiluun liittyen, kattaen teemoja kuten monipuolisuuden merkitys, kilpailujärjestelmä, tasoryhmät, harrastamisen kustannukset, monilajisuuden mahdollistaminen ja laadukas arki. 

Poimin näistä kolme viimeistä vähän tarkemman tarkastelun alle.

Työryhmän perustamiseen liittyvässä uutisessa nuorten maajoukkueiden GM Kimmo Oikarinen Jääkiekkoliitosta toteaa, että ”lapselle tärkeää on saada innostavaa urheiluarkea mahdollisimman lähellä kotia, osaava valmentaja ja laadukasta toimintaa jokaiseen päivään, niin että harrastusmahdollisuuksia ei tarvitse metsästää kalliilla ja kaukaa. Sitä kautta syttyy kipinä liikunnalliseen elämäntapaan ja avautuu myös mahdollisuus edetä huippu-urheilijan polulle.” Tästä ei voi olla eri mieltä, mutta silti huomaan pohtivani, että piileekö tässä myös pieni paradoksi? Pystytäänkö mahdollistamaan innostava, osaaviin valmentajiin ja laadukkaaseen toimintaan nojaava ympäristö urheilun harrastamiselle, ilman että harrastamisen kustannukset nousevat? Tämä ei ole mikään helppo yhtälö, ja kuten Antti ensimmäisessä blogissamme kuvasi, on vapaaehtoisten toimijoiden löytäminen urheiluseuroihin yhä vaikeampaa. Laadukas ympäristö ja arki ei rakennu ilman merkittävää panostusta resursseihin, ja jos näistä resursseista yhä suurempi osa saa korvausta työstään, mistä tämä raha otetaan? Suomalaisen urheilukentän ”liikevaihto” on vuosittain noin 5 miljardia euroa, josta kunnat ja kaupungit rahoittavat eri mekanismeilla miljardin verran mm. liikuntapaikkarakentamisen kautta, erilaiset järjestöt noin 600M€ ja valtio osallistuu talkoisiin suoraan 160M€ verran. Kotitaloudet – eli siis urheilua harrastavien lasten ja nuorten vanhemmat – tuovat kakkuun tällä hetkellä noin 3 miljardia euroa vuosittain. Jos tehdään pieni ajatusleikki ja kaikille suomalaisissa urheiluseuroissa toimiville noin 75000 vapaaehtoiselle valmentajalle alettaisiin maksamaan valmennusroolista riippumatta vaikkapa 100 € kuukaudessa, joka kattaisi käytännössä heille valmennustyöstään aiheutuvat suorat kustannukset ja ehkä vielä hyvin pienen korvauksen menetetystä vapaa-ajasta, puhuttaisiin noin 90 M€ lisäyksestä vuositasolla. Tuo on tietysti pieni luku kolmen miljardin rinnalla, mutta kuinka moni loppujen lopuksi olisi valmis maksamaan lapsensa harrastuksesta vielä nykyistä enemmän, jotta vapaaehtoisille saataisiin tuo pieni korvaus, ja onko tuo korvaus ylipäänsä riittävän suuri, jotta toimijoita saadaan sitoutettua mukaan? Entäpä sitten muut seuroissa toimivat vapaaehtoiset – joukkueenjohtajat, huoltajat, rahastonhoitajat, kioskivastaavat, jne.? Eikö heillekin kuuluisi korvaus?

Monilajisuuteen yllä oleva liittyy siten, että jos yhden lajin harrastamisen kustannus alkaa vuositasolla olemaan alimmillaan noin 1000 € luokkaa, niin monellako lapsella on ylipäänsä mahdollisuus harrastaa useampaa lajia? Etenkin, jos ”ammattimaistumisen” myötä harrastamisen kustannus yhden lajin kohdalla nousee tuosta vaikkapa 20–30 %. Tämä on aidosti todella haastava asia, ja me koitamme tehdä töitä sen eteen, että vapaaehtoistyön arvostusta saataisiin kasvatettua, ja kynnystä ryhtyä vapaaehtoiseksi valmentajaksi saataisiin matalammaksi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisimme suomalaisen liikunnan ja urheilun ammattimaistumista vastaan – päinvastoin. Mutta tätä kohti mentäessä on mielestämme tärkeää löytää keinoja, joilla harrastamisen kustannukset saadaan pidettyä aidosti sillä tasolla, että urheilun harrastaminen on mahdollista kaikille, sosiaalisesta taustasta riippumatta. Pystytäänkö moderneja digitaalisia ratkaisuja hyödyntämällä tukemaan ja tehostamaan valmentajien arkea, tai voidaanko valmentajien osaamisen kehittymistä tukea innovatiivisesti teknologiaa hyödyntäen? Onko seurakentän pirstaloituminen yhä pienempiin erikoisseuroihin järkevää, vai pystyttäisiinkö yleisseurojen (tai tiiviimmän erikoisseurojen välisen seurayhteistyön) avulla pääsemään yli lajikateudesta, ja käyttämään urheilun niukkoja resursseja tehokkaammin ja siten ehkäistä kustannusten nousua? Voitaisiinko sillä pitää lapset ja nuoret pidempään urheiluharrastuksen parissa ja pitää yllä liikunnallista elämäntapaa, jos olisi mahdollista poimia viikkoon eri lajeista koostuva lukujärjestys, jossa treenit osuvat sujuvasti limittäin sen sijaan, että ne ovat aina päällekkäin? Kysymyksiä on paljon, mutta vain niitä kysymällä voidaan löytää keinoja viedä suomalaista urheilua ja liikuntaa eteenpäin.

Tämä kirjoitus on ehkä hyvä päättää Olympiakomitean puheenjohtajan, Jan Vapaavuoren kuvaukseen yhdestä suomalaisen seurakentän ongelmasta, jonka hän nosti esiin aiemmin viitatussa HS:n artikkelissa:

”Seuratoimintamme on monella tapaa aivan erinomaisen hieno luomus, mutta sillä on silti merkittävä sisäinen heikkous: keskimääräinen lopettamisikä seuratoiminnasta on aivan liian alhainen.”

Suomalaisen urheilujärjestelmän ja seurakentän ympärille tulemme palaamaan varmasti myöhemmissä blogeissamme.